|
Alustus Galleria Valkea Pukkila Professori Yrjö Hirn opetti 1935 Helsingin yliopistossa, että taideteokset välittivät esteettisiä elämyksiä, jotka eroavat kaikista muista elämyksistä siinä että ne ovat "pyyteettömiä". Se tarkoittaa, että niiden ainoa tehtävä on tuoda elämäntaisteluun puhtaan katselemisen ja esteettömän eläytymisen vapahdusta. Tämänhän me näemme omassakin ajassamme 2005. Hänen oppilaansa Göran Schildt ei voinut hyväksyä hänen oppejaan. Hän ei etsinyt taiteesta pyyteettömän katselun onnea, ylennystä suvereeniksi elämäntodistajaksi. Hän etsi aineksia käyttökelpoiseen maailmankuvaan, avaimia ympäröivän elämän tulkitsemiseen, arvoasteikossa jota voisi noudattaa. Lyhyesti sanoen osallistua elämään. Luoda sekä itsensä että ulkopuolisen todellisuutensa, eikä loitontaa itseään elämästä muuttamalla se näytelmäksi. Yksi lapsen kaikkein ensimmäisiä tietoisia havaintoja on sinä? Hän alkaa tunnistaa äitinsä ja muut läheisensä ja solmia heihin määrätietoiset suhteet. "Das du ist älter als das ich" (sinä on vanhempi kuin minä), totesi terävänäköinen Nietzsche ja lisäsi "Jeder ist sich selbst der fernte" (jokainen on itselleen etäisin). Näitä totuuksia eivät läheskään kaikki aikuiset suostu kunnioittamaan. "On kolmenlaisia ihmisiä, joita arvostan hyvin eri tavoin," sanoo Göran Schildt, "minä-ihmisiä, sinä-ihmisiä ja me-ihmisiä". Minä-ihmiset ovat henkilöitä, jotka uskovat vankkumatta siihen puolustelevaan tai mairittelevaan kuvaan jonka he ovat itsestään muodostaneet, ja vaativat samaa uskoa muiltakin. Jos heillä sattuu olemaan valtaa he pakottavat myös ympäristönsä nielemään nuo suuret luulot ja jopa pitämään niitä totena. Koska ihmisen ei ole mahdollista nähdä ja tajuta omaa häilyvää minäänsä tavalla, jonka ympäristö voi hyväksyä, tuollaiset vaatimukset ovat sekä eksyttäviä että naurettavia. Voi tietysti olla vaatimaton. Kanssaihmiset hyväksyvät mielellään uhrautuvat olennot, joita heidän ei tarvitse pelätä, mutta mitään arvoa heille ei anneta. Göran Schildt sanoo onnellisten sattumain ansiosta saaneensa seurustella kahden henkilön kanssa, joita ei totisesti voi luonnehtia epäitsekkäiksi ja vaatimattomiksi mutta joiden "minuuden roolipelin" hallinta on silti herättänyt hänessä vain ihailua. Toinen on Alvar Aalto ja toinen Dario Fo. Kumpaakin voisi sanoa tavallaan kameleontiksi. Uskomattoman joustavasti he osasivat sopeutua kulloiseenkin yleisöönsä. Heistä tuli uusia persoonallisuuksia jokaisen tielleen osuneen uuden ihmisen vaikutuksesta. Se ei ollut mitään mielistelyä, he vain virittäytyivät oikealle aaltopituudelle. Schildtin seurustelussa Alvar Aallon samoin kuin Dario Fonkin kanssa oli aina molemminpuolisen arvonannon ja toverillisen leikin leima. Kumpikaan osapuoli ei ottanut omaa minäänsä aivan todesta, mutta leikkipuheet ja ironia eivät silti estäneet "sinää" piirtymästä kirkkaasti keskustelukumppanin tietoisuuteen. Yksi sinä-ihmisen peruspiirteistä onkin täydellinen riippuvuus samanmielisestä vastapuolesta. Schildt kirjoittaa Aalto-elämäkerrassa, ettei hän ollut kukaan kun hän oli yksin ja että hänen oli saatava peilata itseään kanssaihmisen tajunnassa. Tämä piirre on kaikissa ihmisissä. Me kaikki olemme riippuvaisia niistä sinuista, joiden kanssa olemme tekemisissä. Me-tunne asuu syvällä ihmisen psyykessä niiden aikojen peruna, jolloin lauma tai heimo oli alkuihmisen ainoa turva ja oli elintärkeää että se pysyi koossa. Tuota tunnetta on syytä kuunnella vielä nytkin ja varsinkin jos yhteisö jossa elämme joutuu vakavan uhan alaiseksi. Se on joutunut nyt. Arvotodellisuutemme rakenne on vinksahtanut Aku Ankka-maailmaan. Arvomielikuvan sisältö täytyy määrittää ja kulttuuri-identiteetti on äärimmäisen tärkeä. Suomalaiselle on tärkeintä tuntea olevansa suomalainen. Mitä enemmän elämme globaalin verkon tietoyhteiskunnan ja teknologian pyörteissä, sitä tärkeämpi meidän on tietää keitä olemme. Miksi olen se, mikä olen henkilökohtaisella tasolla, mutta myös yhteisön tasolla. Globaalien virtojen meressä tarvitaan minuudelle ankkuri. Kukaan ei halua ajelehtia. Elämme virtojen maailmassa, mutta meidän pitää rakentaa itse minuutemme. Käyttökelpoisen maailmankuvan avaimet olemme me. Ei ole mitään ilman sinua, sinulle. Jos ei ymmärrä, missä on eikä hallitse isoja asioita niin ihmisillä eri puolilla maailmaa on taipumus vetäytyä identiteettiinsä ja sulkeutua yhteisöönsä, jossa he löytävät merkitystä ja arvostusta ja turvaa toisistaan ja eristyvät maailmasta. Lisäksi jotkut etsivät turvapaikkaa tästä identiteetistä ja joutuvat ulkopuolelle sosiaalisesti ja taloudellisesti sekä voivat päätyä fundamentalismiin: minun identiteettini on kaiken ulkopuolella. Olen kristitty, en puhu sinulle, koska olet muslimi. Olen muslimi ja voin päätyä ääri-islamistiksi ja tarvittaessa taistellakin sinua vastaan. Verkko ja minuus ovat kaksi napaa, jotka yhdistyessään muodostavat dynaamisen yhteiskunnan, mutta erillään ne muodostavat verkoston ilman ihmisiä ja identiteetin ilman voimaa ja vaikutusvaltaa. Olemme olleet 50-luvulta lähtien Euroopan amerikkalaisin maa. No, onhan Cokis hyvää, hampaat vain putoo ja roskaruoka terveellistä, keski-ikäiset putoo. Meillä on outo taipumus valita maailman kaikista maista ne huonoimmat perästähiihdettäviksi. Saksa, Neuvostoliitto, Amerikka. Nyt on aika valita, mitä me oikein haluamme ja keiden kanssa. Siksi on vaellettava katsomaan, mitä täällä oikein tapahtuu. Emme ole mikään Euroopan Unionin reuna-alue vaan maailmankehityksen kärki, sen ehdoton ykkönen sähköisen tiedonsiirron osa-alueella. Meillä oli radiotiedustelun huippuosaajat jo 40-luvulla. On mistä ylpeillä ja on mitä näyttää. Ei venäläinen, japanilainen, ranskalainen tai englantilainen turisti silti tule tänne kännykän, hiihtoputken, moottoriteiden tai suomalaisen keittiön takia. Koska sitä ei ole. He tulevat hiljaisuuden, puhtaan luonnon, turvallisuuden takia. Ujo ja ystävällinen kansa auttaa siinä, kun vain pääsisi ennakkoluuloistaan! Meillä on satojen vuosien kokemus arktisesta elämästä ja puhtaat ruuat. Marjat, sienet, kalat, ravut ym. Aivan arkiset askareet ovat niitä asioita, joista kansan identiteetti muodostuu jupiseepa ukko tai akka mitä tahansa. Se on suomalaisuutta ja kuvan hän antaa. Kunnat ovat jo huomanneet mökkiläisten kunnan kassaa kartuttavat vaikutukset. Koska huomataan ulkomaalaisten lomien toteuttajien kuljeskelevan heinä hampaissa myös oman kunnan alueella vapaana. Pärjäämme me missikisoissa ja muurahaispesässä istumisessakin, niin miksi emme pärjäisi omilla maillamme ja vesillämme tapahtuvassa toimintaympäristössäkin. Emme tarvitse emmekä halua tänne jalkapallohuligaaneja. Tarvitsemme itseämme rikastuttavia, sivistyneitä, ajattelevia ihmisiä. Taiteilijoille vierasateljeita. Kunnankeittiöstä hekin söisivät, eikä sellaiset ihmiset lähde jättämättä jälkiä, eivätkä ne jäljet ole lasinsirpaleita. Pienen ihmisen mitta on syytä huomioida, se on sama kaikkialla. Ajattelin hetken kuvitellun pukkilalaisesti, eikä se väärin olekaan sillä innovatiivisuuden maailmanlaajuisesta kilpailusta tässä on kysymys. Palvelin on voittaja - joukkue tarvitaan ja fanimallit saadaan urheilukentiltä. Jääkiekkojoukkue HIFK:n molari Ari Viitanen sanoi, että minua on vaikea ymmärtää, mutta minä en kiekkoa kuljetakaan. Kiekko on teillä ja maalit teette te. Minä kuljetan koko pakettia ja teidän on ymmärrettävä minua. Peli on avointa ja rehellistä. Papparasistit (uudistusvastarintaiset) ovat minun huoleni. Mitään Junior-rasisteja ei tarvita isissä ja äideissä on kylliksi, tiedän sen. Poimi päivä, "Carpe Diem", on Horatiusta ja minä pistän voitot talteen. Pienetkin ovat tärkeitä, ne tarjoillaan faneille. Tehkää siirtonne. Vapautta, osaamista ja siviilirohkeutta tarvitaan. Kalevi
Kääriö Lähteet: Kirjasuositus: Katso
myös kuvat: - TAKAISIN - |